Joka neljäs vuosi maailman parhaat hyökkääjät kokoontuvat jalkapallon suuren juhlan eli MM-kisojen äärelle. Monelle tämä edustaa uran absoluuttista huipentumaa, tilaisuutta mitellä parhaita vastaan ja kirjoittaa oma nimensä lajin historiaan. Lähes jokaisessa turnauksessa on hyökkääjä, joka jää ikuisesti elämään tiettyjen kisojen keulakuvana – usein yhden tietyn, kollektiiviseen muistiin syöpyneen maalin muodossa.
Aina kun tietty turnaus mainitaan, mielikuva tietystä maalista nousee mieleen. Vuoden 1962 kisoissa Garrincha täräytti painavan kaukolaukauksen Englannin verkkoon puolivälierässä. Neljä vuotta myöhemmin Geoff Hurst rynnisti kohti maalia ja kiskaisi pallon voimalla Hans Tilkowskin ohi. Vuonna 1974 Gerd Müller osoitti hyökkääjän vaistonsa pyörähtämällä ketterästi pienellä alueella ja aiheuttamalla Hollannille karvaan pettymyksen. Neljä vuotta myöhemmin Mario Kempes rynni Hollannin puolustuksen läpi hiukset liehuen. Lista jatkuu: Paolo Rossi vuonna 1982 Brasiliaa vastaan, Diego Maradona 1986 Englantia vastaan ja Roberto Baggio 1990 Tšekkoslovakiaa vastaan. Kaikkia näitä yhdistää se, että ensimmäinen mielikuva pelaajasta ja kyseisestä turnauksesta on aina verkkoon heilahtanut pallo. Jos sanotaan vuosi 1998 ja Zinedine Zidane, ajatukset siirtyvät välittömästi hänen kahteen puskumaaliinsa loppuottelussa.
Tästä listasta on kuitenkin tietoisesti jätetty pois yksi turnaus: vuoden 1970 Meksikon MM-kisat. Tuo ikoninen turnaus oli ensimmäinen värillisenä lähetetty MM-lopputurnaus väreilevine helteineen ja rahisevine selostuksineen. Jos tästä turnauksesta haetaan jotain assosiaatiota, ensimmäinen vastaus on poikkeuksetta Brasilia. Ja jos pyydetään nimeämään yksi pelaaja tuosta joukkueesta, vastaus on lähes varmasti Pelé. Vaikka mestaruuden voittanut Brasilia oli kiistatta kenties kaikkien aikojen paras maajoukkue, yksi mies onnistui silti nousemaan tähtisikermän kirkkaimmaksi tähdeksi.
Pelén hyökkääjänkyvyt olivat kiistattomat: hän teki 501 maalia 493 ottelussa Santosin paidassa vuosina 1956–1974, mikä tarkoittaa lähes maalin keskiarvoa peliä kohden 18 vuoden ajan. Vaikka Brasilian sarjan tasosta suhteessa Eurooppaan voidaan väitellä, hänen maajoukkuetilastonsa – 77 maalia 92 ottelussa ja esiintymiset neljissä MM-kisoissa – puhuvat puolestaan. Tilastojen valossa Pelé oli poikkeuksellinen maalintekijä.
Tästä päästään kuitenkin erikoiseen havaintoon. Vuoden 1970 MM-kisat ja Pelé ovat erottamattomat, ja hän auttoi joukkueensa mestaruuteen neljällä maalillaan. Silti, jos ihmisiltä kysytään viittä ensimmäistä asiaa, jotka tulevat mieleen Peléstä vuoden 1970 kisoissa, yksikään niistä ei välttämättä ole hänen tekemänsä maali. Toisin kuin muut legendaariset hyökkääjät, Pelén maine vuoden 1970 kisoissa perustuu pitkälti ohilaukauksiin, torjuntoihin ja maaleihin, joita ei koskaan syntynyt.
Aivan avausottelun alussa Tšekkoslovakiaa vastaan Pelé epäonnistui avopaikassa. Pian tämän jälkeen, ottelun ollessa tasan 1–1, nähtiin jotain ainutlaatuista. Pelé sai pallon omalla puoliskollaan ja huomasi Tšekkoslovakian maalivahdin Ivo Viktorin tulleen liian kauas linjaltaan. Ilman heittomerkkejä tai varmistettua johtoasemaa hän laukoi pallon puolivälistä kohti maalia. Pallo painui täpärästi ohi tolpan, mutta tuo röyhkeä nostoyritys jäi elämään jalkapallohistoriaan. Se oli rohkeuden osoitus, jota ei MM-näyttämöllä ollut aiemmin nähty.
Seuraavassa ottelussa hallitsevaa maailmanmestaria Englantia vastaan Pelé puski pallon voimalla kohti alanurkkaa. Englannin maalivahti Gordon Banks kuitenkin kurotti palloon käsittämättömällä tavalla ja kauhoi sen yli poikittaispuun. Tilanteesta syntyi “historian upein torjunta”, joka teki Banksista kuolemattoman, mutta samalla se sementoi Pelén puskun yhdeksi kisojen muistettavimmista hetkistä. Ottelun jälkeen nähty kuva Peléstä ja Bobby Mooresta halaamassa ja vaihtamassa paitoja pelin jälkeen jäi puolestaan elämään kahden suuren urheilijan keskinäisen kunnioituksen symbolina.
Välierässä vanhaa kiistakumppania Uruguayta vastaan nähtiin ehkä kaikkien aikojen kuuluisin maali, jota ei koskaan tehty. Läpiajoon päässyt Pelé näki vastaan rynnänneen maalivahti Ladislao Mazurkiewiczin. Sen sijaan että hän olisi kiertänyt maalivahdin perinteisesti, Pelé antoi Tostãon syötön rullailla koskematta maalivahdin ohi ja juoksi itse tämän toiselta puolelta. Pelé pyörähti pallon perään ja laukoi pienestä kulmasta, mutta pallo kierähti niukasti takatolpan ohi. Harhautus oli niin häikäisevä, että se jäi jalkapalloilun historiaan yhtä vahvasti kuin onnistunut maali.
Loppuottelussa Italiaa vastaan Pelé teki avausmaalin, mutta ottelun ikonisin hetki oli hänen tarjoilemansa syöttö Brasilian neljänteen maaliin. Saatuaan pallon rangaistusalueen rajalla Pelé seisautti pelin hetkeksi ja rullasi pallon katsettaan kääntämättä oikealle laidalle. Taustalta täyttä vauhtia noussut Carlos Alberto tykitti pallon suoraan syötöstä takakulmaan. Tämän “no-look”-syötön myötä sinetöityi turnauksen upein joukkuemaali.
Vuoden 1970 Brasilia asetti riman, jota myöhemmät sukupolvet ovat jahdanneet. Pelé oli tuon joukkueen kiintopiste. Hänet muistetaan tietysti kolmesta maailmanmestaruudestaan ja sadoista maaleistaan, mutta Meksikon MM-kisat osoittivat hänen suuruudestaan jotain enemmän: vain Pelé saattoi nousta turnauksen ikoniksi suorituksilla, joissa pallo ei edes päätynyt verkon perille.
Lähde: TheFootballTimes
Artikkeli Kuningas Pelén erikoinen perintö – Vuoden 1970 MM-kisat jäivät historiaan “lähes”-hetkistä julkaistiin ensimmäisen kerran sivustolla Futisfani.com.
